sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kuinkas siinä taas sitten kävikään...?

Noniin. Viikko piti asiaa pureksia, ennen kuin lopulta pystyn tekemään Ruotsin näyttelyreissusta blogipostauksen. Näyttelyhän meni meiltä totaalisesti penkin alle, koska tanskalaistuomari lätkäisi meille heti kättelyssä EVA (Ei voida arvioida) arvosanan. Sanallinen arvio käännöksineen löytyy "Näyttelyt" välilehdeltä.

Tappion katkera kalkki on ollut vaikea niellä, mutta minkäs teet. Koko vuoden jatkunut epäonnen kierre sen kuin jatkuu, joten eihän tämän olisi pitänyt yllätyksenä tulla. Koko noin 900 km menomatkan ajan kyllä odotin, että matka keskeytyy tai vastaavaa, koska olin ihan varma että jokin vastoinkäyminen tämänkin näyttelyreissun tyssää. Taisin edellisessä postauksessa sanoa (tai ainakin ajattelin niin), että huokaisen helpotuksesta vasta kun olemme päässeet kehään Svenstavikissa. Ei olisi pitänyt, sillä siellä kehässä se isku munille sitten tuli ;)

Menomatka Oulusta Ruotsiin lauantaina sujui kauniissa poutasäässä. Yövyimme välillä Östersundin lähellä mukavalla camping-alueella mökissä. Sieltä tarvitsi enää aamulla ajella vajaan tunnin matka Svenstavikiin. Sunnuntaina suuntasimme muka hyvissä ajoin näyttelypaikalle, mutta hieman kiirehän siinä kuitenkin tuli. Pari paikallista näytteilleasettajaa ehti käydä juttusillamme ihastelemassa Kaidaa, eräskin ruotsalainen kävi kehumassa neitiä ja kertoi että hänellä on kotona pitkäkarvoja. Tuskin olimme saaneet uutta pop-up näyttelytelttaamme (jonka pystytys onkin yllättävän kinkkinen juttu, ne mokomat raudat vääntyvät aina jengalle!) pystyyn kun kehässä ennen Kaidaa olleet colliet olikin jo käyty läpi. No, enpähän ehtinyt jännittää enempää vaan kirmasin Kaidan kanssa kehään rodun vaihtuessa, sillä olimme ainut holskuedustus kyseisessä kansainvälisessä näyttelyssä.

Kehää tuomaroi tanskalainen miestuomari. Heti aluksi hän tuli tarkastamaan Kaidan hampaat ja kysyi, onko meillä hammastodistusta mukana. Hämmennyin kysymyksestä melkoisesti, sillä tietääkseni Kaidalta ei puuttunut hampaita. Hammaspuolen englannin kielen sanastoni osoittautui aika heikoksi, kun yritin asiaa selittää tuomarille. Kuulemma kuitenkin Kaidan kulmahampaat olivat katkeilleet, ja siitä pitäisi olla todistus että se on ollut onnettomuus(/luonnollinen kuluma?) eikä tarkoituksella tehty hammasoperaatio. Edelleen takellellen yritin selittää, että hampaiden kärjet ovat kuluneet keppien ja kivien kanniskelusta. Tuomari poistui kehästä kysymään mielipidettä joltakulta toiselta tuomarilta. Nyt jo hieman hätääntyneenä yritin kysellä kehäsihteeriltä, millaista todistusta tuomari on vailla, ja kerroin, että meillä ei ole eläinlääkärin todistusta koska kukaan hampaat nähnyt el.lääkäri ei ole nähnyt hampaissa mitään sanomisen arvoista vikaa. Eikä missään aiemmassa näyttelyssä niistä ole sanottu, vaan tuomarit ovat vain todenneet kaikkien hampaiden olevan tallella ja purennan olevan oikea.
Katkenneet kulmurien kärjet koituivat reissumme kohtaloksi.

Lopulta tuomari palasi, saneli arvostelua, pyysi nähdä Kaidan liikkeessä, saneli lisää, ja tuli sitten sanomaan, että ei voi antaa arvosanaksi muuta kuin EVAn hampaiden vuoksi. Kehäsihteeri kävi tuomassa arvostelulapukkeen käteeni hieman anteeksipyytävän näköisenä. Olo oli kuin puulla päähän lyöty, kun kävelin kehästä pois paperi kourassa. Siis mitä juuri tapahtui? Yhden hammastodistuksen vuoksiko koko Ruotsin reissumme meni roskakoriin? Hetken aikaa kokoilin itseäni teltassamme (myönnetään, saatoin hieman itkeä katkeruuttani ulos), kunnes päätimme käydä näyttelyportilla päivystäneen eläinlääkärin juttusilla. Hän katsoi Kaidan hampaat ja myönsi, että kulumat ovat aivan luonnollisia aikuiselle koiralle. Avulias eläinlääkäri lähti mukaamme antamaan lausuntonsa myös suoraan tuomarille kehän luo. Pitkään eläinlääkäri ja tuomari keskustelivat ruotsiksi (?), mutta sekään ei auttanut. Tuomari ilmoitti, ettei voi muuttaa enää kantaansa ja että hän tarvitsisi raportin eläinlääkäriltä, joka on aiemmin jo nähnyt Kaidan hampaat ehjinä. Harmitus oli läsnä vahvasti, mutta olin todella kiitollinen eläinlääkärille, joka ymmärtäväisenä yritti edes auttaa meitä. Ei auttanut muu kuin lähteä purkamaan leiriä ja kotimatkalle hyvin hyvin kalliin ja turhan näyttelyarvostelu-paperilappusen kanssa.

Koska meillä menikin Svenstavikissa alle tunti, olisimme voineet ehtiä ajella sunnuntain aikana koko matkan takaisin Suomeen samana päivänä. Pidimme kuitenkin paluumatkalla taukoja sekä koiran uittoon että omaan evästykseen (ei muuten löydy liian tiuhaan noita huoltoasemia Ruotsin puolelta) ja ajelimme rauhassa tunteitamme viilennellen. Yksi valopilkku oli Stugunin random pikkuhuoltamo keskellä ei mitään. Löysin itselleni uudet ulkoiluhousut huoltamolta! Olen koko kesän metsästänyt ulkoiluun ja koiratreeniin sopivia pöksyjä ilman tulosta, aina on jokin mättänyt kokeilemissani housuissa, mutta tuolta huoltamosta löytyi sopivan kokoiset housut halvalla! Ha! Ajoimme tällä kertaa rannikon reittiä, eli suuntasimme Östersundista kohti Örnsköldsvikiä. Toisin kuin suht tylsällä sisämaan reitillä, tuo reitti oli todella nättiä maisemallisesti. Norjamaiset vuonolaaksot tunneleineen ja jyrkkine kukkuloineen toivat hieman lohdutusta hukkareissulle. Matkan varrelle tosin sattui myös pitkiä tietyömaapätkiä (joista ehkä kiellettiin ajamasta, mutta eihän me turisteina ruotsia ymmärretty niin selvästi :D), reikäpäisiä kanssa-autoilijoita ja jopa nelikaistaisen tien yli uhkarohkeasti pomppivia kauriita, että illan alkaessa hämärtyä totesimme, että parempi nukkua vielä Ruotsin puolella. Yllätykseksemme kaikki rantatien camping-alueet olivat tupaten täynnä. Netissä varauskalenterit näyttivät "eioota" ja kaikki tienvarsille näkyvät leirintäkohteet olivat valkoisena matkailuvaunuista. Lopulta jouduimme nöyrtymään ja venyttämään budjettia, kun ainoana majoitusvaihtoehtona vapaana löytyi Skellefteasta Bed&Breakfast hotelli, johon sai ottaa koirankin. Kurjan päivän päätteeksi oli kieltämättä ihanaa käydä lämpimässä suihkussa ja kaatua oikeaan sänkyyn puhtaiden lakanoiden väliin (kunhan oli ensin siirtänyt hieman raitapaitakoiraa, joka samantien huoneeseemme päästyämme ponkaisi sänkyyn ja valtasi sen itsepäisesti :D ).

Maanantain puolella loput alle 500 km sujuivat huomattavasti helpommin levänneenä. Shoppailimme hieman Haaparannassa ja Kaida pääsi pulahtamaan Torniojokeenkin. Kotona olimme lopulta maanantaina kuuden aikaan iltapäivästä. Kaikkineen matkaan meni siis 3 vuorokautta ja kilometrejä kului päälle 1800. Kaikkia rahallisia kuluja majoituksista, syömisistä ja bensoista en halua edes alkaa laskea! Ei ehkä ole yllätys että edelleen harmittaa että tuli lähdettyä. Jos vielä tänä vuonna päätämme kokeilla Norjan näyttelyitä, niin täytynee hakea sitä ennen todistukset kaikesta mahdollisesta eläinlääkäriltä, ettei kävisi niin kuin Sventavikissa.

Näyttelystä ei nyt jäänyt juuri kuvasaldoa käteen, joten tässäpä ihan vain reissun varrelta kuvistusta:


Menomatkalla. Jossain kuvassa on sateenkaaren alku
Sisämaassa etelään mentäessä oli hyvin lappilainen tunnelma.

Melkein perillä
Perillä, uusi teltta ehti olla pystyssä ainakin puoli tuntia!
Näyttelyn jälkeinen perinteinen palkinto-uimareissu koiralle.


Upeita maisemia järvi/jokialueella rannikolle päin mentäessä


B&B majoitus tuntui miellyttävän Kaidaakin.
Turistipose aamulenkiltä maanantailta
Skellefteassa ankatkin olivat erikoisempia



Kaida Torniojoessa, eli melkein ollaan jo kotona!







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti